Pää auki

***

Lehdistötilaisuudessa puolustusministeriltä tivattiin auton ominaisuuksien sijaan etupäässä tietoja Keuruun varuskunnan tulevaisuudesta. Varuskunta oli kompakti ja tarkoituksenmukaisesti suunniteltu, mutta saattaa hyvin olla leikkauslistalla kärkipäässä. Tilaisuuden jälkeen pääsin kättelemään Häkämiestä, joka sanoi virnistäen, että teki itse saman virheen, tuli kokelaana Ruotuväkeen.

Juttu oli tarkoitettu alun perin pienemmälle juttupaikalle, mutta isomman jutun peruunnuttua, joiduin venyttämään sitä jonkin verran. Tarjosin sen sijaan kainalojutuksi koostetta lehdistötilaisuudessa puhuttaneista muista aiheista, mutta tämä ei kelvannut. Ensimmäinen pidempi juttuni jäi näin vähän väkisin venytetyksi.

En ollut koskaan kirjoittanut oikeaan sanomalehteen – uutiskokemukseni oli lähinnä verkosta. Paperille kirjoittaessanikin olin yleensä itse ollut taittamassa juttuja, joten olin tehnyt niistä niin pitkiä kuin oli tarpeen. Mietin, millainen määrä maailmassa päivittäin tuhlataan hyvää materiaalia, kun jutut eivät muuten mahdu paikoilleen. Ja millainen määrä hyvää mediatilaa toisaalta hukataan venyttämällä juttuja väkisin.

Keuruulta jäi mieleeni myös Salattujen elämien merkitys sikäläisille varusmiehille. Vähän ennen puoli kahdeksaa sotilaskoti oli tyhjillään, mutta Salkkareiden ajaksi se täyttyi varusmiehistä. Viisi minuuttia jakson päättymisen jälkeen väki oli poissa kuin käskettynä.

Keuruulta matkani jatkui Teuvalle, joka on pikkukunta Pohjanmaalla. Se bussimatka oli pitkä. Kuuntelin matkalla Franz Ferdinandin levyä ja kirjoitin arvostelua. Se tuntui vaikealta. Säntillisiä uutisia vielä kirjoittikin, mutta vähänkin virtaavamman tekstin tuottaminen tuntui mahdottomalta puolen vuoden jäpityksen jälkeen. Mietin, että oli vähän haljua edellyttää tällaisella tahdilla juttuja, kun niitä ei juttukeikkojen vuoksi ole mahdollista kirjoittaa ilman omaa läppäriä.

Näin sentään bussin ikkunasta Tuurin kyläkaupan hevosenkengän. Mummot poistuivat kyydistä.

Teuvalla haastattelin Teuvan keitintehtaan toimitusjohtajaa ja hänen poikaansa. Juttu tuli Puolustusteollisuus-palstalle, jolle kirjoittamista pidettiin yleisesti vähän pakkopullana. Juttupaikka oli ennen tämän sarjan alkua ollut varattu sotatekniikka esitteleville jutuille, ja oli hieman hakusessa, missä määrin näiden juuttujen tuli liittyä tekniikkaan ja missä määrin talouteen. Pahimmillaan ne olivat esiteltyjen yritysten kritiikitöntä mainostusta.

Olin vähän purnannut, että jouduin lähtemään noin vaikeiden yhteyksien päähän näin mitättömän jutun takia. Saisin istua päivän bussissa ja olisin kotona vasta puolen yön jälkeen. Lopulta oli mukava jutella näiden perheyrittäjien kanssa. Kenttäkeittimistä löytyi mielenkiintoisia yksityiskohtia käytettävyysnäkökulmasta ja haastateltavien asennekin muuttui lämpimämmäksi, kun mainitsin, että insinöörismiehiä tässä itsekin ollaan. Lopulta sain kuitenkin moitteita, että jutussa oli turhaan tuotu esiin perheyrittäjyyttä ja valokuvassakin oli ihmisiä eikä teknistä kaaviokuvaa laitteesta. Oh well.


Seuraava jännittävä askel saapui kohdalle edellisten miehistötoimittajien kotiutuessa. Meidän keskuudestamme tuli valita toimituksen vanhin, eräänlainen henkinen esimies. Jos ei muuta, niin toimituksen vanhimman kontolla oli varusmiesten lomalippujen tilaaminen mahdollisimman hankalalla lippulappufaksimenetelmällä Santahaminasta komppaniamme henkilökunnalta. Vaikka sotilasarvoilla ei periaatteessa ollut merkitystä, valinta tehtiin varsinaisesti meidän kahden toimituksessa olleen kokelaan välillä. Kenties ikäni toimi edukseni, mutta tehtävä myönnettiin lopulta minulle.


Uljaassa asemassani pääsin piakkoin osallistumaan ikävään keskusteluun. Alkoi tuntua, että majoituskomppaniamme Santahaminassa halusi tieten tahtoen vaikeuttaa palvelustamme. Mikäpä olisi ikävämpää kuin joutua luopumaan saavutetuista eduista.

Ruotuväen toimitus sijaitsi keskellä kaupunkia Kaartin poliisitalon naapurissa. Niinpä kasarmille luodut säännöt eivät suoraan sopineet sinne. On järkevää, että kasarmille tullaan viikonloppulomilta sunnuntai-iltana, jotta hommat voidaan aloittaa heti aamusta maanantaina. Yhtä lailla oli järkevää, että Ruotuväen toimittajien ei ollut pakko matkata sunnuntaiyöksi nukkumaan Santahaminaan vain herätäkseen siellä puoli kuudelta ja käyttääkseen kolme varttia toimitukseen siirtymiseen. Sen sijaan saimme tulla maanantaina suoraan töihin.

Tämä oikeus poistettiin, mikä oli erityisen hankalaa kauempana asuvien kannalta. He joutuivat käyttämään pahimmassa tapauksessa koko sunnuntainsa matkatakseen valmiiksi Helsinkiin nukkumaan. Aiemmin paluu oli onnistunut yöjunalla maanantaiaamuksi. Erona Santahaminassa palveleviin oli, että toimittajat saattoivat erikoismiehinä olla mistä päin maata tahansa.

Hupsuinta oli, että koska kasarmilla kerran oltiin, jonkun täytyi päivystää sitä. Hinta sinänsä hyödyttömästä kasarmilla nukkumisesta oli, että kaksi miestä joutui vielä valvomaan yön puoliksi. Oma lukunsa oli, että komppaniamme onnistui määräämään päivystysvuorot epätasaisesti miten sattuu eikä meillä ollut itsellämme oikeuttaa muuttaa vuoroja reiluiksi.

Ylipäänsä aikataulumme oli älytön. Toimituksessa oli määrä olla varttia vaille kahdeksan, jotta toimitus voitaisiin avata kahdeksalta. Tätä varten meidät käskettiin kuitenkin ylös jo puoli kuusi. Käytännössä vielä aiemmin, jos halusi ehtiä suihkuun. Muka millään muulla tavalla ei olisi ollut mahdollista järjestää aamiaistamme. Yleisen palvelusohjesäännön mukaan moinen järjestely oli vähintään kyseenalainen, mutta en lopulta nostanut sen suurempaa meteliä aiheesta, sillä pelkäsin ratkaisua: olisihan meidät voitu vastaavasti komentaa nukkumaan jo ykdeksältä. Kuinka vain, tunsin jatkuvan väsymyksen vaivanneen koko kevään.

Puoli kuudelta alkanut työpäivämme päättyi iltakuudelta. Tämä oli kompromissi, sillä muuten komppaniamme olisi määrännyt meidät Santahaminaan ilmoittautumaan iltavapaalle, jonka saimme tällä järjestelyllä sentään viettää kaupungissa. Viikon päätteeksi jouduimme uuden järjestelyn myötä matkustamaan Santahaminaan näyttämään naamamme ja palaamaan sitten takaisin kaupunkin lomille. Kirjoitin painokkaasti asiaa käsitelleeseen muistiooni:

• Motivoituneet ihmiset ovat hyödyksi tutkiessaan oma-aloitteisesti asioita komennuspaikalla iltaisin sen sijaan, että syövät munkkia sotilaskodissa.
• Erona tavanomaiseen palvelukseen on, että meillä ei olla kuluttamassa aikaa, vaan tekemässä työtä. Jos aikaa tuhlataan siirtymisiin, joudutaan tekemään enemmän työtä vapaa-aikana tai vastaavasti tekemään työt huonommin. Työn määrä ei vähenny sillä, että aika käytetään turhuuksiin.
• Varusmiehet ovat valmiita tekemään uhrauksia vapaa-ajastaan ja asettamaan jutut etusijalle. Olisi vastavuoroisesti järkevää, että työntekoa ei vaikeutettaisi säännöillä, joista ei ole kellekään hyötyä ja jotka soveltuvat huonosti tilanteeseen (vrt. säännöt on suunniteltu kasarmiympäristöön).

Olosuhteiden hankaloituminen ei kuitenkaan estänyt journalistisia urotekojani. Jonkinlainen huipentuma Ruotuväki-urallani oli päivä, jonka aloitin matkustamalla Riihimäelle tapaamaan Romanian armeijan komentajaa. Salaa nautin joka kerta, kuinka virallisesti porttivahdit suhtautuivat taksilla paikalle saapuneeseen harmaapukuiseen herrasmieheen. Olin jollain tapaa tyytyväinen, että olin sentään upseerikokelas. Sen verran olin indoktrinoitunut, että olisi hävettänyt, jos olisivat vetäneet tuolla lailla kättä lippaan ja olisin ollut vain tykkimies.

Herra komentaja delegaatioineen lounaasti silloisen komentajan amiraali Kaskealan kanssa tyhjentyneessä muonistuskeskuksessa. Minä istuin etäämmällä ja odotin vuoroani. Aikataulu oli puoli tuntia myöhässä, joten pohdin, mahdanko lainkaan päästä puheille. Mietin kiivaasti, mitä olisin aina halunnut kysyä Romanian armeijan komentajalta.

Ruokapöydän keskustelu oli vaimeaa ja vaivautunutta. Kaskeala yritti pitää juttua yllä, mutta siihen vastattiin nahkeasti. Mieleeni jäi, kuinka Kaskeala kuvaili päivärahaamme: Our soldiers get about four euros a day, hän kertoi ja teki kädellään suurpiirteisyyttä kuvaavan eleen.

Jossain vaiheessa joku seurueen upseereista kävi kertomassa minulle, ettei romanialaiskomentaja halunnut antaa haastattelua. Sain kuitenkin luvan esittää Kaskealalle pari kysymystä hänen matkatessaan ruokapöydästä ulko-ovella odottaneeseen autoon. iPhone-nauhurini laulaen kuljin hänen rinnalla kuin suurempikin sankaritoimittaja ja kysyin muutamat rupiset kysymykseni. Siitä syntyi lopulta täytösluontoinen kainalo toisen toimittajan laatimaan Romania-uutiseen.

Paluumatkalla ei ollut kiirettä, joten kävelin varuskunnasta Riihimäen rautatieasemalle. Kevät alkoi olla niin pitkällä, että irrotin takistani vuorin.

Takaisin Helsinkiin palattuani sain päätoimittajalta pikaisen tehtävän. Ison-Britannian merivoimien komentaja oli kuulemma aloittamassa kohta puhetta Merisotakoululla ja meille oli järjestetty haastattelumahdollisuus puheen jälkeen. Hetken päästä saimme faksilla kymmenkunta tiukkaa liuskaa puhetta muistaakseni Ison-Britannian suurlähetystöstä. Ehdin tutkia aineistoa ja miettiä kysymyksiä melkein tunnin ajan ennen lähtöä Palaceen, jonne komentajan oli määrä tulla.

Ja kas, siinä minä olin, haastattelemassa Ison-Britannian ja Suomen merivoimien komentajia merten globaaleista haasteista. Se meni olosuhteisiin nähden hyvin. Britti oli mukava mies eikä ainakaan näyttänyt päällepäin, että olisi pitänyt kysymyksiäni tyhminä. Kenties suurimmaksi mokaksi jäi, että lähdin toimituksesta kaikessa hötäkässä paitahihasillani. Voi olla, ettei ulkomaalainen vieras huomannut kiinnittää asiaan huomiota, mutta silloinen merivoimien komentaja Holmström on kuulemma tarkka varustuksesta.

Alunperin minun piti tehdä lehden pääuutinen upseerien eläkeuudistuksesta. Ehdin tehdä siihen haastattelun ja jonkin verran taustatutkimusta. Asia oli kaikkine elinaikakertoimineen varsin monimutkainen. Lopulta aiheen käsittely siirtyikin eikä uutista tehty, joten pääuutinen tarvittiin nopeasti. Amiraalin haastattelun jälkeen keskustelu Somalian merirosvoista oli kuumennut. Ehdotin, että alunperin ulkomaanuutiseksi tarkoitettua juttua täydennettäisiin Atalanta-aiheella ja survottaisiin pääuutiseksi. Tämä kelpasi paremman puutteessa. Samalla jäimme ilman ulkomaanuutista ja jouduin kiirehtimään vasta seuraavaan lehteen suunnitellun Jäämeri-jutun valmiiksi pikapikaa.

Lopulta vain murto-osa brittikomentajan puheista oli sovellettavissa Somalia-juttuun, mutta päältä ei välttämättä arvaisi, millaisen saksimisen takana lopullinen juttu oli. Yritin kalastella lausuntoa suomalaisten laivojen lähettämistodennäköisyydestä, jotta saisi juttuun vähän terää, mutta spekulointi jäi yleiselle tasolle. Koska Ruotuväellä ei ollut tapana julkaista lehtensä pääuutisia verkossa, tuokin juttu ehti hieman hapantua ja ennen paperilehden ulostulopäivänä Yle ehti jo kertoa tarkemmin mahdollisuudesta lähettää täkäläisiä laivoja Somaliaan.

***

Hain noihin aikoihin kiivaasti töitä. Diplomityöni jälkeen lupailtu todennäköinen paikka Elisalla oli muuttunut hyvin epävarmaksi talouden notkahdettua edellisenä syksynä. Uusi tiimi olisi kuitenkin perusteilla ja minulla saattaisi olla saumaa päästä sinne, sain kuulla. Ja kutsun haastatteluun. Sain onneksi luvan käydä siellä kesken työpäivän. Yleensähän armeijasta ei oikein pääse muualle kuin Maanpuolustuskorkeakoulun pääsykokeisiin polttamatta lomapäiviään. Aikaa säästääkseni en vaihtanut vaatteita vaan marssin haastatteluun harmaissani. Vein tärkeänäni tuliaisina lehden tuoreimman numeron, jonka kannessa komeili brittiamiraalijuttuni.

Sain paikan kaikesta huolimatta.

Kylläpä tätä tarinaa riittää. Taidan kirjoittaa myöhemmin vielä yhden osan ja kertoa siinä viihteellisemmistä jutuista. Luvassa tanssia, taisteluvöitä, laivakokemuksia sekä uusi kohtaaminen Kaskealan kanssa.